Oman näkemyksen ja äänen esiin tuominen kysyy rohkeutta. Se on helpompaa, kun sen voi tehdä yhdessä ja toisten tuella. Turvallisessa ympäristössä me uskallamme tulla näkyviksi omana itsenämme luottaen siihen, että meidät otetaan hyväksyvästi vastaan – silloinkin, kun koemme olevamme hauraita.
Lukiolainen Vappu Haapanen käsittelee puheenvuorossaan esiintymisjännitystä. Mitä jos esiintymisen harjoittelun lisäksi vähintään yhtä tärkeää onkin harjoitella yleisönä oloa? Mitä jos opettaja tsemppaisikin yleisöä, ei vain puhujaa? Vapun rohkea puheenvuoro perustuu hänen luokalleen pitämään puheeseen.
”Hyvät kuulijat, mä oon Vappu ja mua jännittää. Kun mä ekaa kertaa kuulin tän tehtävänannon, että mun pitää nousta teidän eteen ja pitää puhe, niin mun ensimmäinen ajatus oli, että pääsisinköhän mä tästä kurssista läpi, vaikka skippaisinkin tän. Tässä seisominen tuntui mahdottomalta ajatukselta ja tää ei todellakaan oo ensimmäinen kerta, kun saan tällaisen “Pakene tai taistele”-reaktion kuullessani, että edessäni on jonkinlainen esiintyminen
Lohdukseni mä tiedän, etten mä oo ainut: Jyväskylän yliopisto teki vuonna 2007 tutkimuksen, jossa tutkittiin yliopisto-opiskelijoiden sosiaalista jännittämistä ja tulosten mukaan jopa 53% jännitti esitelmien pitoa todella paljon.
Ja uskon, että osa teistäkin jännittää kohta edessä olevaa puhetta. On tietysti muistettava, että pieni jännittäminen kuuluu asiaan ja yleensä jopa parantaa suoritusta, mutta monen kohdalla se jännittämisen taso on jo sellasta, joka oikeasti hankaloittaa elämää, esimerkiks yöunien menettämisellä. Mutta miten tätä jännittämistä vois sit helpottaa? Mun mielestä kouluissa tulis kiinnittää enemmän huomiota siihen, että miten esiintymistilanteet hoidetaan.
Mä muistan kuinka vitosluokalla me tehtiin sellaset avaruusaiheiset julisteet ja sit ne valmiit työt piti esittää muille luokkalaisille. Tuli erään mun luokkakaverin vuoro astua luokan eteen ja kesken esityksen hän sekosi sanoissaan ja jäätyi lavalle. Tärisevät kädet puristivat hiestä kostunutta tukisanalistaa ja itku kurkussa se yritti sopertaa kuunpimennyksen vaikutuksesta ihmiseen. Vitosluokkalainen eli elämänsä tuskaisimpia sekunteja ja opettaja istui vieressä apaattinen ilme kasvoillaan. Esityksen jälkeen tää oppilas itki pää pulpetissa ja opettaja ignoorasi tän lapsen ahdistavan kokemuksen täysin.
En väitä, että oppilaan jäätyminen oli opettajan syytä, vaan se miten opettaja toimi tilanteen sattuessa. Mä oon varma, että tilanne olisi jäänyt oppilaan mieleen paljon vähemmän traumatisoivana, jos opettaja olisi ignooraamisen sijaan tarjonnut tälle oppilaalle tukea.
Yläasteella esiintymisestä muodostu mulle pelko. Tähän suurin syy oli se, että luokkamme yhteishenki ei ollut kovin hyvä. Luokassa joillakin oli tapana muiden esiintyessä osoittaa esiintyvälle henkilölle kuiskuttelun ja naureskelun avulla, että “hei me tuomitaan sua siellä lavalla, sä oot nolo”. Tuntui, että opettajatkaan eivät oikein osanneet suhtautua asiaan, lukuun ottamatta paria “Hei, nyt hiljaa siellä” kommenttia.
Yläasteikäinen harvoin ottaa tosissaan opettajan toruja, mutta onko tosiaan niin, että ainut keino puuttua tällaiseen on tämä? Kiusanteko jättää helposti ihmiseen pysyvän jäljen, joten mun mielestä opettajien olis pitänyt ottaa tää asia vakavammin ja osoittaa meille, että “Hei te ette oo niitä noloja siellä lavalla, vaan tää kiusaaminen on väärin”.
Lukiossakaan ei kauheasti – tai siis juuri ollenkaan – kiinnitetä huomiota siihen, miten yleisö käyttäytyy. Tällä kurssilla kun me käytiin ohjeita puheen pitämiseen, niin jokainen ohje oli puheen pitäjälle, eikä yleisölle. Oletus siis selkeästi on, että yleisö handlaa hommansa, ja ymmärrän täysin, sillä näin asian tulisikin lukioikäisenä olla, mutta kun ei ole. Eräällä toisella kurssilla kesken esitelmän yleisöstä osa nukkui ja olen useasti törmännyt tilanteeseen, jossa opiskelijat tirskuvat toisen oppilaan pitäessä puhetta. Tällaisten tilanteiden jälkeen esiintymisestä jää esiintyjälle usein huono fiilis. Varmasti on henkilöitä, joita tällainen ei hetkauta, mutta harva meistä on niin betonissa valettu, ettei tällainen häiritsisi.
Koska esiintyminen on mulle hankalaa, niin mä koitan mahdollisimman paljon aina etukäteen helpottaa tulevia esiintymistilanteita. Kysyn usein opettajilta mahdollisuutta esiintyä esim. pienemmälle ryhmälle. Opettajien vastaukset näihin pyyntöihin vaihtelevat paljon. Osa on hyvinkin ymmärtäväisiä ja toiset taas vastaavat pyyntöihin vähättelevään tyyliin “Pelkäät turhaan, hyvin se menee”. Nämä sanat valuvat toisesta korvasta ulos, ja mietin usein tällaisissa tilanteissa että miksi opettaja yrittää vakuuttaa pelkoani turhaksi? Jos ajattelemme pelkoja järjellä ovat pelot ovat lähes aina turhia: ei katonrajassa asustava kotihämäkki sinulle oikeasti mitään tee, eikä vaatekaapissasi vaani pelottava murhaaja. Tiedän, että tuollaisen lauseen tarkoitus on tsempata, mutta pelkoni vakuuttelu turhaksi ei anna minulle mitään konkreettista apua.
Mutta on mulla myös esimerkki hyvästä esiintymiskokemuksesta. Parisen viikkoa sitten englannin tunnilla meidän piti pitää puhe muulle luokalle. Noh yllätys yllätys menin tuttuun tapaani pyytämään opettajalta lupaa esittää puhe pienemmälle porukalle. Opettaja suhtautui tähän pyyntöön hyvin ja hän kokosi mun lisäks kolmesta muusta opiskelijasta pienemmän porukan, jossa me saatiin esittää puhe rauhassa. Jokaista meistä yhdisti pelko esiintymistä kohtaan. Oli takeltelua, sekä täriseviä ääniä, mutta jokainen meistä suoriutui tehtävästä kunnialla läpi.
Joku saattaisi ajatella, että “ei tossa oo järkeä, koska kun tulee eteen tilanne jossa on pakko esiintyä isolle ryhmälle niin se on sitten tosi hankalaa”. Mä en oo samaa mieltä. Eihän millään muullakaan elämän osa-alueella hypätä suoraan altaan syvään päätyyn. Kuvittele tilanne jossa pelkäät uimalaudalta hyppäämistä. Ensin hyppäät vain altaan reunalta ja seuraavalla kerralla uskaltaudut jo metrin ponnahduslaudalle. On siis hyvä edetä pienin askelin. Kun uskallusta kerätään hyvien kokemusten avulla, niin ajan kanssa pelko helpottaa.
Esiintyminen on asia, joka tulee varmasti meille eteen myös koulutien päätyttyä niin työpaikalla, ystävän häissä kuin taloyhtiön kokouksessa. Sitä on siis lähes mahdotonta pakoilla, eikä sitä kannatakaan. Esiintyessä pystyt vaikuttamaan muihin ihmisiin ja saamaan äänesi kuulluksi. Jotta pystymme muodostamaan nuoresta asti esiintymisestä ei-ahdistavan kokemuksen tarvitsemme opettajien apua. Toivoisin, että opettajia koulutettaisiin paremmin kohtaamaan esiintymispelkoisia nuoria ja että opettajat panostaisivat enemmän esiintymistilanteiden mukavuuteen. Emme pääse koskaan irti peloistamme, jos paras neuvo mitä meille on tarjota on “pelkosi on turha, älä siis pelkää”.”
